Kikan seikkailut

1. ensimmäinen päivä

Aamu sarasti usvaisena luoden taianomaisen valaistuksen juuri avatun tallin tilusten ylle. Kukkulalla komeilevan uusirakenteisen omakotitalon yläkerrasta näki hyvin laakson tarhoihin. Virkoilin verkkaisesti venytellen. Yläkerta oli vielä jokseekin autio, kun kaikki aika ja energia viimekuukausien aikana oli mennyt tallin ja hevosten selvittelyyn. Mitäköhän tästäkin tulee, pohdin kylpyhuoneeseen lompsiessaan. Koskaan en elämässäni vielä ollut hevosia omistanut, saatikka sitten tallia. Hulluahan tällaiseen hommaan oli ryhtyä hetken mielijohteesta! Onnekesi oli se Varpu. Varvusta puheenollen, se aamuvirkku oli jo tallia tekemässä, kun minä vasta hamusin aamupalaleipääni.

Hiljaisuus vallitse joka puolella. Itsekseen asumisessa oli puolensa, samoin metsässä asumisessa. Tätähän minä olin halunnut, pois kaupungin vilskeestä jonnekin, missä ehtii ja pystyy ajatella. Nyt sitä sellaista aikaa oli kymmenen minuuttia. Silti kymmenen minuuttia enemmän kuin ennen, ajattelin pukiessani rusehtavaa takkia ylleni. Ylös piti kipittää vielä kolmeen otteeseen hakemaan sitä sun tätä, ennen kuin oikeasti pääsin ovesta ulos. Ne oli luvannut lämmintä tälle huhtikuulle, mutta tiedä häntä mitä säälle oli tapahtunut. Happihyppely tallille punoitti nenänpään ja kohmetti sormet tönköiksi. Varpu oli tarhan luona vastassa.
— Ensimmäinen työpäivä! Jännittääkö? Varpu ilakoi. Siitä oikein näki, kuinka tätä oli odotettu.
— Ensimmäinen? Kuinka mä oon maksanu sulle palkkaa jo kolme kuukautta? lotkautin haukotuksen saattelemana.
Varpu vain puisteli päätään suu hymyyn vääntyneenä. Sillä saletisti posket puutuisivat ihan kohta. Nappasin Varpun ojentaman riimun ja narun ja lähdin metsästämään Ressua viereisestä tarhasta. Vihelsin pari kertaa ja kutsuin ponia nimeltä. Tummanruskea korvapari pongahti esiin ja höristivät suuntaani.
— Tule, tule! viitoin Ressulle.
En tiedä kuinka urpo voi poni olla, mutta Ressu on niin symppis, ettei se tajua lähteä karkuun, niinkuin kunnon ponit aina omien lapsuusvuosien ratsastuskouluissa. Tämä kaveri hakee vaikka kuun taivaalta, että saisi muutaman taputuksen, silityksen tai halauksen. Niimpä Ressu jolkutti suoraan luokseni ja tunkin turpansa kainalooni. Taputin ponin päätä hellästi sujauttaessani riimun sen korvien taakse.
— Niin olet hyvä, joo, hyvä olet, liversin Ressulle.
Varpulla näytti olevan myös hauskaa: Myrtti oli antautunut melko vikkelään, kun taas maitokahvin värinen Ansa juoksutti kaksikkoa reilut kymmenen minuuttia, sillä lailla vinkeä poni kun oli. Varpulla oli muutama temppu, joihin Ansa oli jo ehtinyt tottumaan, eikä siten langennut niihin. Seurailtiin Ressun kanssa peliä omalta puoleltamme aitaa, kunnes Varpu vihdoin taltutti Ansan uudella konstilla. Huohottaen nainen talutti kummatkin tammat portille.
— Ei tänäänkään tarvitse huolia kuntolsalista! Varpu vitsaili.

Talutimme hevoset uutukaisiin karsinoihinsa. Aurinko tulvi sisään avattujen puoliovien kautta.
— Oliko hyvä idea valkoinen? Varpu kysyi suunnaten katseensa karsinoiden seiniin.
— Tän takia ei kannata antaa lainaa amatöörille hevostallin perustamiseen, sanoin silmiäni pyöritellen.
Valmistuin taiteen kandidaatiksi melkein vuosikymmen sitten, enkä millään halunnut peruspunaista lautatallia. Hakusessa oli jotain vähän erilaista, joka istuisi enemmän omaan silmään. Arkkitehdin kanssa käydyt pitkät keskustelut olivat viimein johtaneet tämänhetkiseen lopputulokseen: valkoinen etusivu tummalla katolla ja vaaleilla puisilla ovilla. Karsinoiden ovet oli maalattu valkoisiksi luoden vahvan kontrastin tummasta metallista valetulle yläosalle. Olihan se vähän päinvastaista tällä värikartalla, mutta hyvältä se näytti!
— En kadu, sanoin katsellen puisia kattopaaluja.

Varpu hävisi omille teilleen sillä aikaa kun itse käppäilin läpi joka huoneen, suoristellen satulahuopia ja pyyhkien pölyjä tasoilta. Olin viikonloppuna laittanut ilmoituksen nettiin vapaista tallipaikoista ja lähettänyt toisen painettavaksi päivän sanomalehteen. Yhteydenottoja ei vielä ollut tullut yhtäkään. Jostain syystä tämä ei huolettanut, vaikka ehkä olisi pitäny. Oletus oli, ettei kellään saattanut olla tarvetta juuri nyt ja heti, vaan paikkojen täyttöön tulisi todennäköisesti kulumaan jonkun aikaa. Sitä paitsi, oli aika ihanaa nauttia kuukausien uurrosta hetken omassa rauhassa. Kesä oli ihan pikku hiljaa tuloillaan tästä aamusta huolimatta. Lämpimien säiden voisi kuvitella ajavan porukkaa laaksoon vaeltamaan ja nauttimaan pienen järven tarjoamasta uimarannasta. Katsotaan.

Aamupäivä kului rattoisasti autellen Varpua tallitöissä. Puolelta päivin kummankin vatsat alkoivat kurista, joten suuntasimme taukohuoneelle lounaalle. Oli vaan helpompaa kokkailla ja leipoa ruokaa taukohuoneen jääkaappiin, kuin rämpiä takaisin kukkulalle ja sotkea oma keittiö kuralla ja lannalla. Ei, ei kiitos. Niimpä kurkistimme taukohuoneen jääkaappiin, valitsimme kummatkin mieluisen tupperware-astian ja tuikkasimme ne säihkyvään mikroon, joka oli ehkä vähän liian hieno tallille. Olin kuitenkin ajatellut, että jos tähteitä syödään, niin ainakin haluan lämmittää ne kunnolla. Pitäisikö ehkä palkata kirjanpitäjä vähän järkeilemään rahankäytössä? Mikrosta leihahtelevat tuoksut karkoittivat kummoiset ajatukset.

Istahdimme pöydän ääreen, minulla lasagne ja Varpulla pala ruhtinaallista sienipiirakkaa edessään. Hetken jutustelun jälkeen kaivoimme kummatkin kännykkämme esiin ja selailimme hiljaisuudessa, noukkien sokeasti lautasiamme. Uutisotsikkoja oli viimeiset kuukaudet täyttänyt pandemia, joka oli valloittanut miltei joka ikisen valtion maapallolla. Jollain ihmeen kaupalla se virus ei ollut vielä löytänyt tietään Ansalaaksoon. Saattoi tuokin ehkä olla syy, miksei tallipaikoille juuri nyt ollut ottajia.

Lounaan jälkeen kävin vaihtamassa rennot jalkineeni ratsastussaappaisiin ja kurkotin lokeroni ylähyllylle ylttääkseni kypärääni. Tuikkasin hanskat ratsastushousujen pieneen etutaskuun ja marssin satulahuoneeseen ja valikoin sieltä mustan koulusatulan, vaaleanbeigen satulahuovan sekä mustat suitset. Nappasin myös setin pinteleitä matkallani takaisin tallikäytävälle. Myrtin kohdalle päästyäni laskin satulan pienen tarvikekabinetin oven päälle. Satulatelineiden asennus oli vielä työn alla, sillä asennusyhtiö oli joutunut pysäyttämään toimintansa väliaikaisesti pandemian takia. Siispä laitoimme vanhan kunnon maalaisjärjen käyttöön ja keksimme uusia käyttötarkoituksia kaikelle, mitä oli käden ulottuvilla. Suitset asettuivat hyvin karsinan oven nupin ympärille. Nappasin harjakorin kabinetista ja avasin karsinan oven. Myrtti katsahti suuntaani korvat pyörien ympäriinsä. Ulkona lauloi jos mikä lintu, mikä sai tamman ihan sekaisin, mitä pitäisi kuunnella. Luottavaisin mielin lähdin kuitenkin harjaamaan hevosta kaulasta takamukseen päin. Myrtti seisoi kiltisti paikallaan ja vaan kuikuili aina välillä perääni. Hevoset olivat saaneet muutaman tunnin ulkoilla tarhoissa tänä aamuna, eikä Myrtti ollut keksinyt pyöriä ravassa sen aikana. Jes! Kaviot putsattuani asetin vaalean satulahuovan tamman harmaanvalkoiselle selälle. Laskin satulan siihen päälle ja tajusin unohtaneeni satulavyön satulahuoneeseen. Satula ja huopa palautuivat kabinetin oven päälle ja lähdin pikapikaa takaisin hakemaan sitä vyötä. Uusi yritys. Huopa, satula, suitset ja viimeiseksi pitelit kieriytyivät neljän jalan ympärille. Kampasin tamman otsatukan suoraksi, se kun oli vähän takkuuntunut. Työnsin karsinan oven auki ja talutin Myrtin tallikäytävää pitkin takaovesta ulos.

Aurinko paitoi nyt täyttä terää, eikä usvasta ollut tietoakaan. Sypressit kentän laidalla olivat alkaneet vihertää viimeviikolla. Avasin valkoisen portin ja ohjasin Myrtin kentälle, sulkien portin perässämme. Kiristettyäni satulavyön ja laskettuani jalustimet kiipesin hevosen selkään. Myrtti oli jo valmiina menossa ja pysäyttämään tamman useampaan otteeseen, ennen kuin olin tyytyväinen jalustimien pituuteen.
— Ei se malta odottaa! kentän laidalle ilmestynyt Varpu huikkasi.
— No ei! Onko sulla menoa? kysyin.
— No nyt on vähäsen aikaa, ennen kuin pitää mennä, Varpu arvioi vilkaisten rannekelloaan.
— Haluatko sä apua? nainen jatkoi.
— No olin just kysymässä! ilahduin tarjouksesta.
Tämän takia Varpu oli ihan paras. Melkein aina se osasi tarjota ennen kuin ehti edes kysymään. Varpu hyppäsi aidan päälle ja alkoi valmentamaan sieltä. Aloitimme treenin verryttelemällä, siirtyen pikaisesti raviympyröihin. Myrtti oli vasta neljän ja siksi vähän kimurantti suorilla. Tamma tarvitsi paljon tekemistään pysyäkseen tarkkana muodossaan. Teimme siis paljon mutkaisia teitä ja esittelimme pohkeenväistöä suorille. Laukkaympyröillä Myrtti oli elementissään ja taipui niin mukavasti pyöreäksi, että jos se minusta olisi ollut kiinni, niin olisin jatkanut menemään tunti tolkulla. Varpu kuitenkin, ihan syystä, käski takaisin raviin ennen kuin joutui lähtemään suorittamaan seuraavaa askarettaan. Jatkoin lopun aikaa raviympyröillä ja kaarevilla urilla. Sain loppuun ängettyä vielä muutaman suoran pitkän sivun ilman vikurointia. Kaikenkaikkeaan treeni oli sujunut erinomaisesti ja kiitin tammaa kaulalle taputtaen. Hyppäsin alas, helläsin salulavyötä ja lähdin taluttamaan Myrttiä takaisin talliin.

Myrttiä harjaillessani Varpu sattui taas siihen putsaamaan nyffien karsinoita.
— Kuule, sanoin ja jatkoin: ulkona on niin hyvä keli, että mitäpäs jos mä autan sua noiden karsinoiden kanssa ja viedään yhdessä ponit maastoon sen jälkeen?
— Tuohon tarjoukseen on vaikea sanoa ei, Varpu virnisti talikko kädessään.
Kipaisin Myrtin varusteet takaisin satulahuoneeseen ja pyyhkäisin vielä nahkaiset kappaleet puhtaalla rätillä. Hain toisen talikon ja ryhdyin tuumasta toimeen. Karsinat putsautuivat nopeasti kahden voimin. Ennen kuin huomasimmekaan olimme jo satuloimassa Ansaa ja Ressua. Molemmat poni jotenkin vaistosivat, että edessä oli pieni seikkailu ja hörisivät keskenään. Hyppäsimme selkään tallin pihalla ja suuntasimme kentän ja tarhojen välissä kulkevalle polulle.



Aika oli valunut myöhäiseen iltapäivään ja aurinko sinertävällä taivaalla alkoi tehdä tietään takaisin horisonttiin. Sen säteet matkasivat koivujen alkavien hiirenkorvien välistä kasvoillemme, luoden kiemuraisia muotoja. Matkamme johti korkeaa heinikkoa kasvavalle aukiolle. Kahlasimme villipellon läpi leveähkölle maantielle. Nyt kun kaikki olivat kotikaranteenissa, ei huviajelijoita näkynyt. Paikalliset maatilalliset käyttivät tietä hekin vain murto-osan normaalista. Niinpä autio tie muuntautui meille oivalliseksi laukkaradaksi — tai no, irroittelupätkäksi. Ponit heittelivät päitänsä ilmaan nauttien vauhdin huumasta. Minäkin ummistin silmäni ihan hetkeksi vain, tunteakseni lentäväni. Sanomatta, pätkä muuttui yhtäkkiä kisaksi ja kannustimme ratsujamme vielä huimempaan kiitoon. Viimeiset metrit olivat tiukoilla, mutta Varpu ehti maaliin ensimmäisenä. Huohotimme kaikki neljä fyysisestä ponnistuksesta. Varpu halasi Ressun kaulaa ja onnitteli ponia voitosta. Minä puolestani silittelin Ansan kaulaa ja kurkotin vielä pörröttämään ponin otsatukkaa, mistä Ansa ei turhan tyytyväinen. Tulee ihan tyhmä olo tuollaisesta, se ajatteli.

Loppumatkan jolkuttelimme rentoon tahtiin korpien läpi, kunnes kaarsimme takaisin tallin pihamaalle. Ansa ja Ressu olivat selvästi tyytyväisiä päivän lenkkiin ja kaipasivat nyt lepäämään omiin oloihinsa. Kello läheni jo kuutta, kun vihdoin vein omat varusteeni takaisin lokeroonsa. Auttelin lopun iltaa Varpua askareissaan, jottei naisen tarvitsisi yötä myöhää itsekseen rehkiä. Hyvät yöt sanottuamme tallin pihalla yritin vähän pustata housujani, jotka olivat vain vähän pölyyntyneet karsinoita putsatessa. Tallustin kumpua ylös valkealle talolleni, jonka harjakatto pilkisti mukavasti puiden takaa. Kopistin kengät kuistilla ja avasin etuoven. Teki mieli vaan jättää kamppeet läjään eteisen nurkkaan, mutta tsemppasin itseäni kärsimään nyt ja nauttimaan lopusta illasta rauhassa. Niimpä järjestin kengät nätisti paikalleen, ravistin takin kuistilla ja vein loput kamppeet suoraan pyykkikoriin. Sitten suihkuun, flanelliyöpuku päälle, illallinen uuniin ja vihdoin television pariin.

3. tunnustus: olen ehkä valeratsastaja

Myrtti oli nyt jo viikon loistanut treenikentällä. Jopa sitä ikävän näköistä laukkaa oltiin saatu hiottua vähän siistimpään kuntoon. Olin bongannut netistä kouluvalmennusklinikan Ruunaankoskella. Viikonloppu kuulosti juuri siltä, mitä Myrtin kanssa kaivattiin: reippaasti ohjelmaa asiantuntevalla ohjauksella. Niimpä Ruunaankoskelle lähdettiin hyvissä ajoin, kun jännitys ilmassa painosti sen verran. Myrtti seisoi jo trailerissa paketoituna joka sortin matkasuojaan ja -loimeen. Kotiväki heilutti hyvästejä. Varmistin peräkontin sisällyksen vielä kolmeen otteeseen: kypärä oli, saappaat oli, vaihtokerrasto oli… Tallimestarini tuuppasi minut auton rattiin.



Lämpät oli hoidettu Ruunaan pienessä maneesissa. Myrtti oli hyvin verrytellyt koipiaan reippailla ravipätkillä ja taipui yllättävän mukavasti niillä useilla ympyröillä, joilla oli tullut pyörittyä. Nyt tamma seisoi valppaana siinä allani. Rapsuttelin vaivihkaa Myrtin säkää satulahuovan kupeessa. Taisi jännittää aika pahasti. Jännittää? – siis kauhistuttaa! Tässähän oltiin ihan väärässä paikassa! En minä kuulunut tänne ollenkaan. Kohta se legenda astuisi tuosta ovesta sisään ja saisin kuulla kunniani. Mikä idioottimainen temppu oli ollut ostaa kolme hevosta, kun kunnon kokemus oli rapistunut siinä vuosikymmenessä, joka oli kulunut kovimmista vuosista. Voi luoja, on ne muutkin jo varmaan päässyt vihille siitä, mitä peliä minä täällä pelaan, ettei taitoa löytynyt nimeksikään. Apua – missä istuinluut, mikä tuntuma? Nyt pää oli jo niin pyörällä, että oli pudota hartioilta kun ovi kävi.

Yritin ihan todenteolla pistää parastani, mutta kaikki se keskittyminen tuntui vaan kuluvan hukkaan: milloin oli oma nenä kohti maata, milloin kantapäät taivasta. Koko ratsastaminen oli hapuilua, vaikka eilen vasta kotona meni niin hienosti. Miksi tämän maneesin peilienkin piti olla niin isoja, että kaikki varmasti näkyi kymmeneen otteeseen ja joka suunnalta. Tyra hetken päästä viittilöi sivuun. Voi luoja.
— Jännittääkö? se legenda kysyi.
Puna levisi korvista poskille. Nyökkäsin, kun en keksinyt mitään fiksua sanottavaa.
— Se nyt vaan on sillälailla, että sulta menee moni hyvä hetki pieleen, kun keskityt väärään asiaan.
Ja tottahan se oli. Tätä viikonloppua oli odotettu kuin kuuta nousevaa, eikä hintakaan ollut ollut turhan halpa. Nyt alkoi nolottaa jo ihan muista syistä kuin oman osaamisen takia. Nöyränä otaksuin uuden asenteen keskittyen vain Tyran ohjeisiin ja yhteistyöhön Myrtin kanssa.



Kas kummaa – juttuhan rupesi luistamaan! Heti kun aloin keskittymään enemmän hevoseeni, oma itseluottamuskuilu alkoi kuroutua umpeen. Kantapäät asettuivat automaattisesti paikoilleen ja katse pysyi tamman korvaparin välissä, niinkuin kuuluikin. Myrttikin oli tyytyväisempi, kun pääsi nauttimaan täydestä huomiostani. Ehkä se tajusi, mitä tässä oli meneillään ja yritti parhaansa olla nätisti. Nyt pääsimme pureutumaan oikeisiin ongelmiin, eli semihonteloon laukkaan sun muuhun.

5. plussalla

– Hei Kikka, sä ehkä haluut nähdä tän! tummatukkainen hahmo hihkaisi pöydän äärestä.

Kaadoin vielä viimeisetkin vedet keittimestä kahvinpurujen päälle. Tummanruskea litku valui suodatinpaperin läpi lasiseen kannuun.

– Uskallanko mä katsoa?

Lukion aikainen ystäväni Luka oli suostunut kirjapitäjäkseni viimevuonna. Olin alkuun yrittänyt itse selviytyä koko urakasta, enkä meinannut antaa periksi enne kuin viimein uskoin, että elämä vaan olisi helpompaa, jos joku ammattilainen hoitaisi tämän osuuden. Niimpä olin soittanut Lukalle useamman vuoden yhteydenpidon katkoksen jälkeen ja tuloksena se nyt istui tuossa ruokapöydän ääressä odottamassa luvattua kahvikupillista.

– Me ollaan tosissaan yritetty saada porukkaa tähän suuntaan, muttei se oo niin helppoa! puolustelin.

– Eikun te ootte plussalla, Luka huomautti ja naputti excel-talukkoa läppärin ruudulla.

Vähän äimistyneen katsoin ensin Lukaa ja sitten taulukkoa, joka todella näytti positiivista sivun alalaidassa. Eihän tässä ollut mitään järkeä! Tiesin, kuinka paljon rahaa oli pistetty menemään, vaikka olisi pitänyt säästää narut tiukasti kukkaron ympärillä. Oltiin reissattu ja valmentauduttu ja nyt vielä sovittu astutus. Myrtin kisakausi oli mennyt niin hyvin, että nyt jouduttiin vähän odottamaan, että se pääsisi seuraavan tason luokkiin ikänsä puolesta. Varpun kanssa oltiin päätetty, että kesä olisi hyvää aikaa täyttää tallia jos ei muiden, niin ainakin omasta puolesta. Myrtille oli löydetty oikein temperamenttinen lirkuttelija Ansamaasta, jonne olisi suunta pian.

– Te ootte kisannu aika ahkeraan tän kevään, Luka sanoi.

– Joo… Mä ajattelin, että sillä saataisiin näkyvyyttä, vastasin empivästi.

– Ja teillä on mennyt tosi hyvin, mies jatkoi.

Punastuin nyt vähäsen. Oma kehu ei tullut luonnostaan, joten vähän räpyttelin käsiäni ihmeellisiin suuntiin pärskiessä jotain ‘no ei me nyt niin’ mutissen.

-Tiedäthän sä, että näistä kisoista voittaa rahaa?
– No joo, mutta mä luulin, että se kaikki on mennyt kuluihin. Oon vaan toivonut, että ollaan menty plus-miinus-nolla -linjalla.

Luka vähän huvittuneena naureskeli päätään puistellen:

– Etkö sä kirjottanu matikasta ihan hyvin? Mitä sun matikkapäälle on tapahtunut?

– Ei tää oo ollenkaan sama asia, hörähdin ja lähdin noutamaan täyteen valunutta kahvikannua.

Laskin mukit pöytään ja kaadoin kahvit. Allekirjoitin muutamat paperit.


– Kiitti kahvista. Nähdään taas ens kuussa! Luka kiitteli ovella tunkien läppäriään salkkuunsa.

– Eipä mitään, kiitos taas avusta!

Ovi sulkeutui miehen perässä ja pian jo kuulinkin auton moottorin starttaavan. Istahdin takaisin kettiön pöydän ääreen ja kokosin omat kopioni dokumenteista siistiin pinoon pöydän kulmalle. Kannun pohjalla oli vielä puoli kupillista kahvia jäljellä. Litkin niitä liruja vielä hetken edelleen ihmeissäni, mutta iloissani tallin taloudellisesta tilanteesta.

Hevoset odottelivat karsinoissaan, kun astuin tallin käytävälle. Myrtti nosti ensimmäisenä päätään, Ressu tiukkana kakkosena. Ansaa ei näyttänyt pahemmin kiinnostavan. Aurinko paistoi kattoikkunoiden läpi käytävälle luoden viiruisen kuvion lattialle. Nyt Ansakin pärskähti tervehdykseksi.
“No moi sinullekin”, tervehdin ponitammaa ja astuin sen karsinaan.
Myrtti tunki siihen heti osingoille. Se oli selkeästi tylsistynyt, kun kilpailut olivat loppuneet kuin seinään. Soin huomioni kuitenkin Ansalle, joka oli jäänyt porukan jumboksi kilpakentillä, joskaan ei ulkonäöltään. Ansa tutkaili kiinnostuneena taskujani hanskojen ja herkkujen toivossa. Olin oppinut kantapään kautta, ettei neidin lähettyville kannattanut kantaa pientä tilpehööriä, sillä se helposti katosi tuon kätköihin.

Kuljetin kämmentäni Ansan runkoa pitkin kaulalta aina lautasille. Kaunis rusehtavan ja valkean karvan sekoitus kiilsi keskipäivän suodatetussa auringon valossa. Pehmeät mustat jouhet keikkuivat kaulan yllä ilmavina. Pitäisi käyttää Ansaa näyttelyissä enemmän. Oman niin puolueellisen kuin puutteellisen tietämykseni mukaan tammalla oli kaunis rodunomainen rakenne, josko hieman kevyt. Ansa oli kaunis näky, josta ehdottomasti halusin varsoja joku päivä. Ensiksi oli kuitenkin Myrtin vuoro.

Papurikontäpläinen puoliveritamma seisoi turpa liimattuna viereisen karsinan kaltereihin. Myrtti oli ehtinyt tottua hektiseen kilpailu- sekä valmennusaikatauluun ja omaksunut upean sietokyvyn rankkoihin tilanteisiin, minkä takia sen kanssa tekeminen oli niin mieluisaa itsellekin. Pitää sitä nyt varmaan käyttää jaoksen kisoissa ja villeissäkin, ettei se ihan totaalisesti lamaannu. Toisaalta, uskoin varsan rauhoittavan nuorta tammaa sen verran, että sille riittäisi vähän vähempikin. Ensimmäiseksi puolisoksi olimme Varpun kanssa Myrtille valinneet energisen ja temperamenttisen Vattu -puoliverioriin. Uskoimme tahdonvoiman tekevän hyvää muutoin jo potentiaaliselle jälkeläiselle. Myrtti oli aika ajoin jopa liian empaattinen ja helposti kajosi ratsastajan mielentilaan. Päättäväisyys toisi apua honteloihin askellajeihin, vaikkakin saattaisi kostautua käsittelevyydessä.

Jaoin taputukset ja silitykset Myrtille sekä Ressulle, joka oli tänään yllättävän raukealla tuulella. Ehkä nuo kaksi vaihtoivat persooniaan yön aikana. Päivän seuraava missio oli ratsata varustehuone. Olin viikon aikana lähettänyt osallistumisen Kanadalaisen tallin syntymäpäivätapahtumaviikolle. Luvassa oli leikkimielinen poolimatsi ja koska olin yliopiston aikana onnistunut soluttautumaan koulun poolojoukkueeseen, oli kaikkien varusteiden määrä lojua vielä jossain. Matseja oli ulkomailla opiskellessa tullut pelattua vain muutama, mutta olin kuitenkin oppinut perusteet. Kanadaan lähdettäisiin kesäkuun alussa Ansan kanssa. Siinä missä Myrtti ja Ressu pärjäsivät omissa lajeissaan kilpakentillä, Ansa oli autuas monilajiponi. Tamman kanssa oltiin päästy kokeilemaan jo vaikka mitä ja villinä korttina poni oli usein menestynytkin tempauksissa. Olin viimeaikoina alkanut tutkimaan matkaratsastusta seuraavaksi valloitukseksi. Ensiksi pitäisi kuitenkin löytää ne poolovarusteet.

Maila löytyi siivouskomerosta (miten?) ja loput kamppeet varustehuoneen nurkassa kököttävästä arkusta. Tiesin paidan istuvan turvassa oman vaatekaappini syövereissä. Sonnustauduin käsillä oleviin suojiin väärästä paidasta huolimatta ja huitaisin muutaman harjoituslyönnin mailalla. Muistelin, kuinka hauskaa poolo oli alkujaan ollut. Harmikseni lajin ympärillä pyörivä yhteisö oli menneisyydessäni ollut sangen epämukava, enkä siksi ollut jatkanut sen parissa. Leikkimielinen kilpailu maailman toisella puolen kuulosti innostavalta.

Ansa vähän ihmetteli sitä mailaa. Se katsoi outoihin nahkasuojiin pukeutunutta ratsastajaa, kuin ei olisi aiemmin nähnytkään. Nostin satulan selkään jättäen mailan karsinan ulkopuolelle. Talutin ponin maneesiin, jonne aijoin pystyttää maalin ensiviikolla. Ensiharjoittelut hoitaisimme ilman maaleja saatikka palloja. Ansa saisi rauhassa totutella sivulla roikkuvaan mailaan sekä ratsastajan painopisteen liikkumiseen. Brittiponina, kuvittelin tamman olevan asian kanssa sinut, mutta treenistä tulikin yhtä tappelua. Ansa ei tykännyt yhtään mailasta, joka ei selvästikään kuulunut sen lapaluun kaveriksi. Kun huitaisin mailalla kevyesti, Ansa lähti mitä pikimmiten loikkimaan vastakkaiseen suuntaan. Hyppäsin pariin otteeseen alas ja annoin Ansan tutustua mailaan pysähdyksissä. Tamma näytti niin selkeän hämmentyneeltä, että kirosin jo osallistumista. Toisaalta tässä oli vielä muutama viikko aikaa harjoitella ennen lähtöä. Hyväksyin päivän tappion ja hyppäsin ratsailta viimeisen kerran. Ansa näytti olevan pahoillaan, joten taputin sitä kaulalle. Huomenna olisi uusi päivä.

Iltapäivällä kävin heittämässä Ressun kanssa lenkin maastoesteillä. Poni oli selkeästi kehittynyt lähestymisissä, vaikka vieläkin sekosi askelissaan oudommilla esteillä. Sarjat herättivät sen hyvin, mutta yksittäiset hautaesteet suorilla saivat oriin haparoimaan. Yleensä oma tarkka keskittyminen ja tukea kommunikoiva käsi auttoivat asiaa. Tänään Ressu ei kai oikeastaan ollut herännyt yöuniltaan, vaan vaikutti haahuilevan normaalia enemmän. Tänään ei vaan ollut meidän päivä. Niin ajateltuani muistin aamun kahvihetken ja taloustilanteen luoman harmaan pilven kaikkoutumistempun, enkä enää märehtinyt kaviollisten ihmetystä herättäviä olotiloja.

7. Haiku

Kova pauke herätti ihan liian aikaisin. Tummanpuhuva taivas rikkoutui aina hetkeksi salaman leimahtaessa. Sitten soi puhelin. Vilkaisin näytön kelloa pikaisesti ennen kuin vastasin Varpun puheluun. Kova pauke kuului sieltäkin.
— Nyt kannattaa tulla ja sassiin! Varpu uhosi.
Nyökkäsin, vaikkei se ehkä viestittäytynyt puhelinlinjan toiseen suuntaan muuna kuin heikkona kahinana. Vedin kulahtaneimmat farkkuni jalkaan ja juoksin eteisen ovesta ulos vesisateeseen. Kirkkaan vihreän sadetakin helmat hulmusivat tuulessa. Mikä koiranilma! Tallin ikkunassa välkehtivä kellertävä valo ohjasi minut tuiverruksen läpi suojaan.

Varpun naama punotti korvia myöten. Paikallinen eläinlääkäri touhusi rauhallisesti Myrtin vieressä. Varpu-raukka taasen asteli edestakaisin käytävällä pyöritellen hiuskiehkuraa sormiensa välissä. Siitä puuttui vaan odotushuone ja sikari. Ei tosin ollut paljoa varaa naureskella toisen tuskailulle, sillä huomaamattani olin itsekin liittynyt marssiin. Eläinlääkäri taasen oli omassa taianomaisen rauhallisessa kuplassa Myrtin tukena. Tamma suhtautui tilanteeseen ihan Myrtti-tyyliin: huolehti vain, että muilla oli hyvä olla. Olennon silmistä kuitenkin huokasi pelonpoikanen. Istahdin eläinlääkärin viereen ja silitin Myrtin kaulaa rohkaisevasti.
— Kyllä se siitä.
Hyvähän se oli vierestä sanoa.

Tunti siinä meni ennen kuin pieni musta ja kuhmuinen pallo tupsahti karsinan pohjalle. Se liikkui verkkaisesti paljastaen neljä pitkää koipea, joista jokainen oli ihan yhtä musta. Vain varsan otsaa koristi leveä valkea läsi. Hyvä, että läsi oli, sillä päätä ei muuten olisi erottanut — niin pimeää ulkona oli. Ainakin se kauhea pauke oli lopettanut työvuoronsa, eikä uuden tulokkaan tarvinnut olla enemmän peloissaan.
— Onpa musta! Varpu henkäisi ihastuksissaan.
— Onpa ihan Myrtin näköinen! minä vuorostani.
Eläinlääkäri pakkasi laukkuaan karsinan ovella. Saimme ohjeita ensimmäiseen päivään ja ajan tarkastuskäynnille. Valkotakin kävellessä ovesta parkkipaikalle katsahdin Varpuun.
— Mitä me nyt tehdään?
Onneksi olin ainut ensikertalainen tässä touhussa. Taas tuli varmistus sille, että Varpu oli oikea lottovoitto. Seurasin mestaria työssään koko aamupäivän.

— Mistä me keksitään nimi tuolle? Kysäisin Varpulta viimeistekin vesipisaroiden pudottua maahan.
— Täytyy sen olla jotain myrskyyn liittyvää, satoi kuitenkin siihen malliin, Varpu totesi ja kiinnitti riimunnarun Ressun riimuun.
Seurasin perästä ja talutin Ansan pihamaalle. Ponit olivat olleet koko aamun ihan ihmeissään ensinnäkin säästä ja toisekseen kutsumattomasta vieraasta. Monta hörähdystä oltiin vaihdettu aamun aikana, eikä jutustelulle ollut meinannut tulla loppua. Siispä ponit pääsivät jaloittelemaan.

— Ansalle tulee muuten hoitaja, mainitsin Varpulle metsälenkillä.
— Oi, sait ensimmäisen kiinni! Varpu ilahtui.
— Mukavan oloinen tyttö. Toivonmukaan Ansan päiväjärjestys vähän piristyisi tästä.
Tamma hörähti tietävästi vieressä. Naureskellen pörrötin sen otsatukkaa, mistä Ansa ei tykännyt. Se mulkaisi kerran ja asteli tomerasti vilkkaampaa vauhtia eteenpäin.



Takaisin tallilla Myrtti ja pallo olivat heränneet päiväuniltaa. Pikkutamma oikoi niitä hämähäkkikoipiaan, jotka totta puhuen näyttivät enemmän leipätikuilta. Lähestyin varsaa Varpun vanavedessä, vähän eksyksissä toimintatapojen kanssa. Koiranpentu oli koettu, mutta tämä varsa oli ensimmäinen. Silitin pikimustaa karvaa, jonka keskeltä paistoi valkoinen läntti kahden silmän välistä.
— Se on jotenkin haikean oloinen, mietiskelin ääneen.
Varsan silmät olivat utuiset ja liikkeet emänsä tavoin pehmeät.
— Miten olisi Haiku? Varpu keksi.
Katsahdin taasen olennon tummiin silmiin.
— Haiku se on.